Euroopan poliitikot ovat yrittäneet ratkoa talousongelmia pitkään tuloksetta. Toimet eivät ole saavuttaneet uskottavuutta markkinoilla. Puhutaan ongelmasta, joka on suhdanneluontoinen ja ohimenevä. Uskotaan verojen korotusten ja rahan pumppaamisen riutuvien valtioiden talouteen auttavan. Säästöjen ja tehokkuuden etsiminen on ollut myrkkyä poliitikoille.
Ongelma on kuitenkin pysyvä, koska Eurooppa on elänyt yli varojensa jo pitkään. Se on menettänyt kilpailukykynsä verovaroin rahoitetun kalliin ja tehottoman sosiaaliturvan, jäykkien työmarkkinoiden ja vanhenevan väestön vuoksi. On hyvä muistaa, että kriisissä on kyse nimenomaan poliitikkojen johtamasta valtioiden heikosta taloudesta eikä yksityissektorin velkaantumisesta.
Kriisi vaikuttaa myös yrityksiin, kun verot ja kalliit sosiaalipaketit lyhenevien työaikojen muodossa lisäävät yritysten kustannustaakkaa ja heikentävät tuottavuutta. Yritykset hakeutuvat sinne, missä kustannukset ovat edullisimmat. Suomi on saanut tähän liittyvää sokkihoitoa Nokian vaikeuksien myötä.
Kriisimaiden talous ei parane elleivät ne pysty oleellisesti pienentämään kustannuksiaan ja lisäämään tuottavuuttaan. Näissä asioissa ei näy valoa juuri missään Euroopan maassa. Esimerkiksi Portugalin nuorisotyöttömyys on 40 % ja Espanjan 50 %. Nuoriso muuttaa näistä maista Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan, josta lisääntyy kilpailu halpojen raaka-aineiden tukemana puhumattakaan Kiinan ja Intian maailmanlaajuisesta invaasiosta.
Euroopassa ei valmisteta oikeastaan mitään tuotetta, jota ei pystyttäisi valmistamaan halvemmalla jossain muussa maanosassa. Mistä me aiomme etsiä tulevaisuudessa ostajat tuotteillemme, jos emme ymmärrä alkaa riisua kallista yhteiskuntarakennettamme? Sen tekee myöhemmin kuitenkin kova kansainvälinen kilpailu paljon brutaalimmalla tavalla.
Mitä tapahtuu, kun poliitikot käyttävät nyt rahat keinotekoiseen elvyttämiseen, mutta perusongelma eli heikko kilpailukyky jää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti