Suojatyöpaikat asettavat kansalaiset eriarvoiseen asemaan

Kansan keskuudessa suojatyöpaikalla on tarkoitettu yleensä poliittisin perustein saatua julkishallinnon työpaikkaa. Sittemmin käsite on laajentunut koskemaan kaikkia valtion, kuntien ja kuntainliittojen työpaikkoja, koska niiden irtisanomissuoja on yksityissektoria parempi.

 

Avoimen sektorin eli teollisuuden ja yksityisten palvelujen työpaikoissa on viime vuosina irtisanottu ja lomautettu jatkuvasti henkilöstöä johtuen teknologiamuutoksista ja koventuneesta kansainvälisestä kilpailusta. Teollisuuden noin 500000 työpaikasta on muutamassa vuodessa vähentynyt reilut 50000 työpaikkaa. Helmikuun lopussa SAK:n tilaston mukaan yt -neuvottelujen alaisia henkilöitä oli 16871.

 

Julkishallinnon työpaikat ovat sen sijaan muutamassa vuosikymmenessä kasvaneet 170000:sta 800000:een. Niissä ei ole ollut juurikaan irtisanomisia eikä lomautuksia.

 

Tämä asettaa julkishallinnon ja yksityisen sektorin työtekijät kovin eriarvoiseen asemaan. Jatkuva epävarmuus työstä ja toimeentulosta sekä työtahdin kuormittavuus ovat lisänneet stressiä ja sairauksia yksityisen sektorin työntekijöille, vaikka työmääriä onkin voitu helpottaa automatisoinnein ja rationalisoinnein.

 

Vanha sanonta ”valtion leipä on pitkä ja kapea” ei enää pidä aivan paikkansa, koska julkishallinnon palkat ovat nousseet yksityistä sektoria ripeämmin. Yksityisellä ja julkishallinnossa palkat ja muut työsuhde-edut samoissa töissä ja eri sukupuolten välillä ovat lähellä toisiaan.

 

Koko eliniän aikana ansaittua palkkaa laskettaessa irtisanomiset ja lomautukset aiheuttavat yksityisellä työskenteleville merkittäviä ansionmenetyksiä, joita julkisella sektorilla ei juuri ole ollut. Ansionmenetys pienentää myös eläkettä. Se voi olla erittäin merkittävä tulonmenetys ihmisten eliniän pidentyessä.

 

Työmarkkinoilla oleva epätasa-arvo tulisi poistaa irtisanomalla ja lomauttamalla myös julkishallinnon henkilöstöä taloustilanteen niin vaatiessa. Veronkorotusten ja velkaantumisen välttämiseksi tällä hetkellä siihen olisi perusteita lähes kaikissa kunnissa.

 

Poliitikkojen tulisi vihdoin ymmärtää, että nykyisen kokoinen avoin sektori ei kykene rahoittamaan veroillaan nykyisen kokoista julkista sektoria.

 

 

 

 

Suomi sosiaalidemokraattien panttivankina

Valtiovarainministeri, SDP:n puoluejohtaja Jutta Urpilainen piti äskettäin sosiaalidemoraatien puoluevaltuustossa puheen, jossa hän ivaili puolueen ulkopuolisia säästöjen vaatijoita. Sama henkilö kertoi hallitusneuvotteluiden yhteydessä, että säästöjä ja veronkiristyksiä ei tarvita, koska talouskasvu hoitaa valtion budjetin tasapainoon. Talouskasvua ei ole näkynyt sen sijaan veronkorotuksia ja säästöjä kylläkin

Urpilainen, joka kärsii puolueessaan ay-väen kannatuksen puutteesta, yritti puheessaan viestittää omilleen työmarkkinaratkaisun tärkeyttä maan kuralla olevan talouden kannalta. Ulkopuolisille tarkoitettu sanoma oli, että äksyileviä ja julkisuudesta selvästi nauttivia työntekijäjärjestöjä ei saisi arvostella herkässä tilanteessa.

Koko maa on sukkasillaan ja päätöksenteko hallituksessa lamaantunut, kun odotellaan demarijuntan reaktioita. Sosiaalidemokraatit haluavat kannatuksen heiketessä perussuomalaisten menestyksen myötä antaa kansalaisille mielikuvan valtionhoitajapuolueesta.

Samantapainen tilanne on myös suurempien kaupunkien taloudessa.

Monien kaupunkien velkaantuminen johtuu pääasiassa holtittomasta taloudenpidosta käyttömenoissa ja suhteettomista investoinneita kaupungin tulokertymään verrattuna. Useista kaupungeista on lähtenyt perinteisiä teollisuusyrityksiä, joiden maksamia veroja on yritetty kompensoida heikosti verotuloja tuovien palvelujen avulla.

Luottamusmiehillä ei ole ollut rohkeutta sopeuttaa kaupunkien organisaatioita ja toimintaa heikkenevään talouteen. Eräänä syynä suurimmissa kaupungeissa on ollut kaupunkien vasemmistovetoiset henkilöstöjärjestöt ja niiden jäsenten osallistuminen kaupungin päätöksentekoon kunnallisina luottamushenkilöinä.

Kaupunkien henkilöstömäärät ovat paisuneet. Lähes aina kaupunki on paikkakunnan suurin työnantaja. Omaa oksaa ei ole haluttu sahata.

Päättämättömyyden tuloksena on ollut kuntatalouden joutuminen historiansa suurimpaan kriisiin, jota yritetään ratkaista liittämällä köyhiä kuntia yhteen. Lopputulosta ei ole vaikea arvata, jos samalla ei tehdä toimintojen reipasta saneerausta.

Suomi on ajautunut yhteiskunnan toimintoja jäykistävien  ja jarruttavien sosiaalidemokraattisten puolue - ja ammattijärjestöjen panttivangiksi sekä valtion että kuntien päätöksenteossa.

 

Veronmaksajat maksamaan palkankorotukset

Lähes jokakeväiset työmarkkinaneuvottelut ovat taas  käynnistymässä.  Riita jatkuu koulutuspäivistä, jotka ovat tarpeellisia vain työmarkkinajärjestöjen koulutuskeskuksille. Työntekijöiden ammatillista tasoa ei olisi tarkoituskaan kehittää, vaan nimenomaan ammattiyhdistysherännäisyyttä, joka on nuorison keskuudessa  laimenemassa.

Työnantajat haluaisivat nolla-linjaa, koska ensi ja seuraavana vuonna palkat nousevat noin prosentilla ilman uusia sopimuksiakin. Työntekijät haluavat keskitettyä palkkaratkaisua ja liksaa lisää.

Kyseessä on kaupankäynti, jossa toinen myy työtään ja toinen ostaa sitä markkinahintaan. Markkinatilanne työntekijöiden kannalta on huono, koska työttömyys on kasvussa ja yritykset siirtävät toimintojaan ulkomaille halvemmille työmarkkinoille. Yritykset haluavat taata kustannuskilpailukykynsä. Liian kallista työtä ei haluta ostaa.

Maan hallitus eli poliitikot yrittävät maanitella osapuolia sopuun, mikä kieltämättä maan ja kansalaisten kannalta olisi toivottavaa. Yhteinen etu ja sama vene.

Yhteistä etua ei kuitenkaan ole. Työntekijäjärjestöjä kiinnostaa vain noin kahden miljoonan jäsenen etu. Työnantajia kiinnostaa vain omistajien etu, vaikka juhlapuheissa hehkutetaankin henkilöstön tärkeyttä. Työttömien nuorten edusta ei ole todellisuudessa kiinnostunut kukaan. Vanhempia työntekijöitä pannaan eläkeputkeen samaan aikaan kuitenkin hurskaasti puhuen eläkeiän nostamisen välttämättömyydestä.

Miksi ei olla kuitenkaan valmiita maksamaan enemmän palkkaa? Näin ihmettelee duunari ja moni  muukin hämmästellessään yritysjohtajien kohtuuttomia palkkoja muuhun henkilöstöön verrattuna. Yritysjohdon saavutukset kun eivät aina ole sopusoinnussa palkitsemisien kanssa.

Työntekijöiden ja työnantajien yhteinen etu voi kuitenkin löytyä. Ei kuitenkaan keskinäisissä neuvotteluissa ,vaan liikuttavassa yksimielisyydessä maksattaa koko lysti veronmaksajilla. Virkamiehet löytävät helposti mahdollisuuden "veropohjan laajentamiseen", joka kuulostaa miellyttävämmältä kuin tyly verojen korottaminen. Tämä olisi helpotus myös poliitikoille.

Työnantajien taholta onkin jo esitetty nolla-ratkaisun tueksi verohelpotuksia. Käytännössä se tarkoittaa, että me kaikki veronmaksajat  maksamme palkankorotukset niitä jo muutenkin saaville ja takaamme tasaisen osinkovirran yritysten omistajille, jotka pörssiyhtiöiden osalta ovat jo 60 prosenttisesti ulkomaalaisia.

Maan ja kansalaisten etu vaati tätä?